EKY:n näyttelymatka Kanadaan 22.2. - 1.3. 2014

Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen kontakti Kanadaan sai alkunsa jo vuosia sitten, kun Filrouge-taiteilijaryhmän vetäjä Lise Lepine otti yhteyttä Paul Tiililään yhteistyötä ehdottaen. Syntyi hanke, jossa kanadalaiset ja suomalaiset taiteilijat työskentelivät pareittain sähköpostiviestien välityksellä, luoden yhdessä taidenäyttelyn.

Näyttely kantoi nimeä Vesi - Water ollessaan Suomessa esillä Hyvinkäällä, Vanhan Villan tiloissa kesällä 2013, ja nimeä Purjeenkudontaa - Tisser les voiles, kun koitti loppuhuipennuksen aika Kanadassa, Quebeckin Shawiniganissa kevättalvella 2014.

Tutustuimme muutamaan Filrouge-taiteilijaan kesällä Hyvinkään näyttelyn yhteydessä, ja tuolloin mukana matkusti myös Shawniganin taidekeskuksen johtaja Louise Martin. Kanadalaisvieraat reissasivat tukevasti Suomessa katsellen, kokien ja keräten muistoja liitettäväksi Shawiniganissa järjestettävään Suomi -tapahtumaan.

Art Center Shawiniganissa, Kanadassa, on jo 15 vuoden ajan järjestetty vuosittain Passeport-tapahtuma, jossa kuukauden ajan tutustutaan johonkin maahan perinpohjin taiteen, ruoan ja työpajojen kautta. Vuonna 2014 oli Suomen vuoro, ja tuon Passeport pour la Finlande -kokonaisuuden avajaisiin, ja sen myötä myös yhteisnäyttelyn avajaisiin, matkustimme Ekystä: Partasen Pirjo ja minä, mukana oli myös Pirjon sisar Eila.

Saapuminen Kanadaan

Saavuimme pitkästä matkasta pöllämystyneinä Montrealiin Pierre Elliott Trudeau-kentälle illansuussa lauantaina 22. helmikuuta. Kehomme mielestä oli jo iltamyöhä, mutta paikallinen aika näytti iltapäivää. Passivirkailijalta kuulin, että lentomme aikana Suomi oli saanut jääkiekossa pronssia! Seuraavana päivänä Kanada voitti olympiakultaa, jonka saimmekin monesta lähteestä kuullaJ

Sunnuntaina kävimme tutustumassa Montrealissa kahteen nykytaiteen museoon, Musée des beaux-arts ja Musée d'art contemporain. Erityisesti jäi mieleen jälkimmäisessä koettu Christian Marclayn mielenkiintoinen videoteos The Clock. Teosta varten taiteilija oli koonnut lyhyitä otoksia tuhansista elokuvista, alkaen elokuvahistorian aamuhämäristä päättyen uusimpiin elokuviin. Teos oli synkronoitu siten, että otoksissa nähtyjen kellojen viisarit seurasivat reaaliaikaa.

Musée des Beaux-arts puolestaan esitteli vanhoja mestareita uusin kuvin; esillä oli Picassolta, Monetilta ja Matisselta sellaisia vähemmän tunnettuja teoksia, joita ei juuri kuvissa näe.
Kävelimme myös vanhan kaupungin alueella ja satamassa sekä poikkesimme tiedemuseoon. Kadut olivat todella jäiset ja liukkaat, lunta oli paljon eikä jalkakäytäviä oltu joka paikassa täysin putsattu. Suolaa oli kyllä käytetty, reippaammin kuin nykyään Suomessa.

Maanantai

Maanantaiaamuna aloitimme junamatkan kohti reilun 50 000 asukkaan Shawiniganin kaupunkia. Shawiniganin pienoisella rautatieasemalla näimme todella lumikinosten valtavuuden ja tunsimme purevan pakkasen. Taksi vei meidät majapaikkaamme, Auberge Escapade hotelliin. Hotelli oli siisti ja mukava, ja sen huoneet olivat tilavia, sängyt sopivan pehmeitä ja palvelu ystävällistä. Hotellin oma ravintola oli oikein tasokas. Toin matkalaukullisen taulujani hotellin aulaan, kuten olin henkilökunnan kanssa sopinut. Vastaanottovirkailijat ja hotellin johtaja asettivat taulut kivaksi pieneksi näyttelyksi.

Lähdimme saman iltapäivän aikana tutustumaan Shawiniganiin. Hotellilta oli parin kilometrin matka keskustaan. Jalkakäytäväkin siellä jossain paksun hangen alla oli, mutta me sipsuttelimme varovasti jäisen tien reunaa pitkin. Keskustassa huomasimme erään herkkumyymälän mainostavan Passport-tapahtumaa - olikin ollut puhetta, että suomalainen ruokakulttuuri tulisi olemaan Shawiniganissa esillä eri tavoin.

Löysimme taidekeskuksen, jonne yhdistyksen näyttely oli määrä pystyttää ja sovimme henkilökunnan kanssa tulostamme keskiviikkona. Tapasimme myös Anu Tuomisen, Ars Fenica -palkitun nykytaiteilijan, joka oli miehensä kanssa kokoamassa omaa näyttelyään Shawiniganin kulttuurikeskukseen. Kuulimme heiltä hyvästä, suuresta kirpputorista kävelymatkan päässä, josta Anu oli hakenut aineksia joihinkin näyttelynsä teoksiin.

Tiistai

Tiistaille olimme päättäneet visiitin Quebeckin kaupungissa. Kaiken kaikkiaan kulkeminen ilman autoa oli hankalaa ja välimatkat pitkiä, mutta Pirjo ja Eila saivat suunniteltua meille reissun kahdella bussivuorolla.

Quebeckissä olisi ollut paljonkin koettavaa, mutta aikaa ei ollut paljon, koska olimme bussivuorojen varassa. Ensimmäiseksi marssimme alueen historiaa esittelevään museoon, Musée de la civilisation arts.
Luulimme, että sieltä löytyisi enemmänkin intiaani- ja inuiitti-kulttuurien esittelyä, mutta museon peruskokoelma kertoikin lähinnä ranskalaisväestön tulosta alueelle, taisteluista englantilaisten kanssa, yhteistyöstä intiaaniväestön kanssa sekä nykyelämästä.

Siirtomaa-aikojen vaikutuksesta Quebeckin provinssin asukkaista 82 prosenttia puhuu äidinkielenään ranskaa, joten ranskalaisuudella on vahva vaikutus alueella. Tämä on näkynyt muun muassa pyrkimyksinä erota muusta Kanadasta. Kaikkea tätä tuotiin esille museossa nähtävillä olevassa nonstop-filmissä. Museossa oli esillä myös quebeckiläisen Pierre Gauvreaun laaja näyttely. Gauvreau kuoli pari vuotta sitten 88-vuotiaana ja teki taidetta loppuun asti; värikkäitä, hätkähdyttäviäkin maalauksia ja kollaaseja. Uusimmissa töissä oli mm. käytetty hauskasti kakkupaperia sapluunana.

Museon jälkeen kävelimme tuulessa ja lumisateessa vanhan kaupungin katuja - joka paikassa oli vielä täydet joulukoristelut esillä. Tunnelma olikin aika jouluinen.

Nousimme funikulaarilla eli vaijerikäyttöisellä vaunulla näköalapaikalle. Quebeckin kaupunki on Kanadan ja Yhdysvaltojen ainoa linnoituskaupunki, jonka muurit ovat yhä pystyssä, niistä näimme osan. Viime hetkellä, ennen kuin täytyi jo kiiruhtaa linja-autoasemalle, löysimme viehättävän matkamuistoliikkeen alkuperäiskansojen teemalla.

Keskiviikko

Keskiviikkoaamuna Filrouge-ryhmän vetäjä Lise Lepine tuli yhdessä Gyulein Tessierin kanssa noutamaan meitä ja mukanamme matkanneita viimeisiä teoksia näyttelyyn. Olimme apuna filrougelaisten pystyttäessä taidekeskukseen tulevaa Suomi-näyttelyä. Järjestimme yhteen vitriiniin aidot raumalaiset nyplätyt pitsit, joita Guylene oli minulta pyytänyt näyttelyyn. Muihin lasikoihin aseteltiin Marimekkoa ja Muumeja, lasitaidetta ja lakritsia, saunomiseen ja ruokakulttuuriin liittyviä esineitä.
Suomesta kertoi muun muassa Timeline-valokuvasarja, joka koostui Marie-Josée Pinardin otoksista. Vuorokauden jokaisesta tunnista oli otettu kuva, joten sarja esitti tunti tunnilta suomalaisen kesäluonnon kulkua hämmästyttävän valoisan keskiyön kautta leppoisaan aamuhämärään.
Guylaine Tessier oli rakentanut näyttelytilaan ruokapöydän, jossa Suomen lukuisia järviä edustivat kulholliset sinisiä lasihelmiä, leivän leikkuualustalla oli murusina Suomessa seinistä irrotettuja palasia; boolimalja oli täynnä kaikenlaisia pieniä muistoja Suomesta, kuten postimerkkejä, kaljapullon korkki, pinssejä… ja menu oli kirjoitettu ranskaksi ja suomeksi.

Torstai

Torstaina koitti koko reissun kohokohta: näyttelymme avajaiset. Filrouge-ystävämme tulivat hakemaan meitä jo aamulla. Matkalla keskukseen ja sen parkkipaikalla näimme lumihangessa Guylaine Tessierin tekemät suuret F-kirjaimet, jotka oli värjätty sini-punaisiksi.
Hauska yllätys odotti heti kun pääsimme ovista sisään: silmiin osui ihan selvää suomen kieltä joka puolella. Talon vahtimestari kiinnitteli parhaillaan loppujakin suomenkielisiä kylttejä: Passeport-tapahtuman teeman mukaisesti uusia opasteita löytyi niin palosammuttimen luota kuin työtiloihin, saleihin tai vessaankin ohjaamassa.
Aamupäivällä kulttuurikeskukseen tuli joukko koululaisia, uskoakseni viides-kuudesluokkalaisia. He tutustuivat opettajiensa avulla Suomi-näyttelyyn ja kuulivat tukevan peruspaketin maamme asioista. Nuorisolle oli kovin tuttuja sellaiset ilmiöt kuin Nokia, Angry Birds ja Mika Häkkinen.

Koululaiset viettivät pitkän tovin myös Purjeenkudontaa-näyttelymme salissa. Me Suomen-vieraat vastailimme lasten kohteliaisiin englanninkielisiin kysymyksiin näyttelyn teoksista. Lapset pyysivät myös saada kuulla suomen kieltä, joten me Pirjon kanssa sitten latelimme heille pätkät omalla kielellämme, ja opetimme heille myös sanat "kiitos" ja terve". Jaoimme lapsille Angry Birds -tikkarit, joita ihmeellisen sattumuksen ansiosta oli juuri tasan oikea kappalemäärä mukanani. Ennen poistumistaan lapset kävivät sanomassa meille vielä "kiitos" yhteen ääneen.

Meitä kävi jututtamassa muutama toimittaja, valokuvia otettiin ja televisiokanavan kuvaajamies kuvasi myös näyttelymme.
Yhä useampia Filrouge-ryhmän jäseniä saapui keskukseen; oli mukava nähdä Suomessa tavattuja kanadalaistaiteilijoita, samoin kuin myös vielä pelkiksi nimiksi sähköpostiketjussa jääneitä muita jäseniä. Olin hyvin iloinen viimein tavatessani oman työparini tässä projektissa, Arline Pronovostin, joka tuli avajaisiin miehensä kanssa.
Sain Arlinelta muistoksi kivisen inuktsukin, inuiittikulttuuriin liittyvän ihmishahmon: tällaisia kivirakennelmia alkuperäiskansat pystyttivät asuinalueidensa lähelle sekä tienviitoiksi että villieläimiä karkottamaan - kuin variksenpelättimet. Tilaisuuteen saapui filrougelaisia kautta aikojen, ja kaikilla oli sovitusti punaiset kengät. Keskustelin yhden ryhmän taiteilijan kanssa, joka kertoi käyneensä Suomessa viimeksi vuonna 1969.

Avajaisjuhlaan tuli kaikkiaan noin 130 henkinen yleisö. Kunniavieraina oli konsuli Normand Grondin, joka välitti minulle lähettilään terveiset ja pahoittelut, ettei päässyt saapumaan tilaisuuteen, sekä kaupungin nuorekas ja kehuttu pormestari Michel Angers. Konsuli kertoi käyneensäkin Suomessa ja hänellä tuntui olevan hyvät tiedot maastamme. Pormestari kertoi olevansa lähiaikoina lähdössä Ruotsiin ja suunnitteli mahdollisesti tekevänsä pikaisen visiitin Helsinkiin laivalla.

Konsuli ja pormestari pitivät juhlapuheet, samoin kuin kulttuurikeskuksen hymyileväinen presidentti Josette Allard-Gignac, sekä Suomessakin käynyt Louise Martin, joka on yksi keskuksen johtajista. En valitettavasti ymmärtänyt sanaakaan, koska en taida ranskankieltä, mutta kuulin, että Louisen puhe oli vankkaa hehkutusta ja Suomen kokemuksien ihastelua.

Minäkin nousin lavalle lausumaan muutaman sanan, tuoden Eurooppalaisen Kulttuuriyhdistyksen terveiset ja kiitokset. Järjestäjien pyynnöstä yllätin yleisön puhumalla hetken suomenkieltä puheeni seassa. Pääsinpä rehvastelemaan silläkin, että kaikki Suomen talven lumi näyttää tulleen Shawiniganiin, joka kyllä kuitattiin sitten pian; minulle tarjouduttiin tuomaan hotellille pari matkalaukullista lunta vietäväksi takaisin Suomeen - olisivat kuulemma siitä mielihyvin luopuneet.

Suomen näyttelyssä filrouglaiset olivat esittäneet performanssin, jossa taiteilijat kieputtivat itsensä pitkään nauhaan (fil rouge = punainen lanka). Meiltä suomalaisilta oli pyydetty jonkinlaista esitystä villaan liittyen, koskapa näyttelymme oli Hyvinkäällä ollut vanhassa villatehtaassa. Niinpä Pirjot Partanen ja Heino olivat ahkeroineet suuren määrän sinivalkoisia sydämiä villasta ja huovasta, virkaten ja koristellen. Partasen Pirjo tehtaili pehmoisia sydämiä vielä matkankin aikana iltaisin hotellihuoneessa, joten meillä oli lähes 90 sydäntä.

Avajaisissa Pirjo kulki kantaen tarjotinta, joka oli kukkuroillaan erilaisia sydämiä, jakoi niitä avajaisvieraille ja kertoi meidän antavan sydämemme heille. Juju oli siinä, että jokainen sai itse valita sydämensä, ja monet käyttivät tehtävään aikaa ja vaivaa. Tästä tempauksesta kuulin ilahtuneet kiitokset monelta taholta, se oli hauska keksintö!

Jäähyväiset

Illan päätteeksi sullouduimme isolla joukolla shawiniganilaisen panimoravintolan alakertaan, jossa tunnelma oli tiivis mutta sitäkin korkeammalla. Pitkä projektimme oli tullut jo tähän: Kanadan avajaiset olivat ohi! Vietimme samalla läksiäisiämme, se oli viimeinen iltamme Kanadassa. Mukana juhlinnassa oli konsuli Normand Grondin, taiteilija Anu Tuominen miehensä kera sekä kulttuurikeskuksen johtajat Michelle ja Louise.

Alku- ja pääruoan välissä lahjoitin projektissa olleen suomalaisryhmämme tuomisina Filrouge-taiteilijoille paperijoutsenen, joka oli päällystetty ranskankielisellä kauneudesta ja taiteesta kertovalla tekstillä. Lisäksi sieltä löytyi meidän jokaisen nimet, sekä Katja Juholan, Pirjo Heinon, Pirjo Partasen, Anja Mattila-Tolvasen ja minun pienet viestit. Luovutin linnun Lise Lepinelle.

Lisäksi annoin parilleni Arlinelle Marimekon patalapun ja mustikkasuklaata, sekä muille Filrougen tässä projektissa olleille jäsenille Marimekon hassut munahatut. Sitten olikin enää jäljellä hyvästit; saimme paljon terveisiä vietäväksemme takaisin Suomeen. Tervehdysten lisäksi mukaan tarttui monia hauskoja muistoja sekä pullotolkulla vaahterasiirappia.

Perjantaiaamuna alkoi pitkä matka takaisin kotiin, jälleen kautta Pariisin Charles de Gaulle -kentän, joka on minulle tuttu eräästä Monopoli-pelistä. Lauantaina puoliltapäivin saavuimme Helsinkiin, jossa meidät vastaanotti lumeton maa ja keväisen lämmin sää.